← Takaisin blogiin

Sonja rasanen

Sinä riität?

Olisko noin? Kaiken tämän arjen keskellä, että lopulta sitä riittäisi kuitenkin?

 

Pyykin määrä on hyvästä yrityksestä huolimatta vakio ja kalenteri huutaa tekemättömistä opintotöistä. Yritän keretä töihin, kotiin pysähtymään hetkeksi ja lasten luokse eri paikkakunnalle. Teen riittävät työtunnit vajailla viikoilla – ei se luoja laiskoja elätä.

 

Tavaroita unohtuu, kuten tänään parkkihallin avain autoon. Tuonne parkkiin kun ei pääse ilman avainta, niin tilanne oli, sanoisinko kinkkinen. Puhelinkin autossa. Onnea on oven avaava naapuri, jonka auttaa hösläävän naisen takaisin auton ratin taakse.

 

Perhana että sattuu, kun Sormet jää punttien alle puristuksiin kesken treenin. Löytyi nimittäin töissä pieni väli, jossa ”pitää huolta” myös siitä tärkeimmästä eli itsestä. Koski sen verran kovasti, ettei se huolenpidolta hetkeen tuntunut.

 

Aina kun alkaa tapahtumaan liikaa, siis näitä pieniä vahinkoja, pitäisi painaa jarrua ja muistaa että vähempikin riittää. Vähempi määrä menoja ja vähempi määrä yrittämistä. Eteenpäin, hitaammin. Lopettaa ei tarvitse.

 

Olen nimittäin vähän miettinyt, että tuo lause ”Sinä riität” vie tavallaan pois unelmia…. Minä halusin silloin joskus pudottaa painoa, saada uuden työn, edetä verkostomarkkinoinnissa, auttaa toisiakin pääsemään jaloilleen, elää oman näköistä liikunnallista elämää.

 

Koin myös, että olin liian hankala ihmissuhteissa. Liian vaativa ja itsekäs. Sanallinen ruoska viuhui heti, jos minun eli parhaimman mielestä siihen oli jälleen tarvetta.

 

Jos olisin kaikkien noiden kohdalla uskonut, että minä riitin sellaisena kuin silloin olin, en olisi nyt tässä. Sama rämpiminen vain jatkuisi ja peilistä katselisi tympeä nainen, jota yksinkertaisesti ottaa päähän kaikki.

 

Onneksi en uskonut, että riitän. Olen tästä kaikesta ympäröivästä umpionnellinen enkä mitään vaihtaisi pois. Asiat loksahtelevat paikoilleen, kun tekee töitä unelmien eteen ja itsellä on halua muuttua. Ei sen takia, että haluaa miellyttää muita tai riittäisi muille.

 

Ymmärrän vähintäänkin täysin niitä ihmisiä, jotka kokevat etteivät riitä. Puolisolle, töihin, lapsille, tukitoimiin…aina väärässä paikassa väärään aikaan. Aina väärän kokoinen, aina väärät vaatteet, aina väärän ikäinen ja aina väärässä.

 

Minun vaikeimmat riittämättömyyden hetket liittyy tällä hetkellä äitiyteen. Olen etä-äiti, eräänlainen tabu, josta ei haluta puhua. Huomaan myös itse herkästi puolustelevani valintaa, vaikkei sitä olisi edes ääneen kyseenalaistettu.

 

 

Pienin täytti juuri neljä vuotta. Facebook päätti näyttää kuvan neljän vuoden takaa, kun sain lopulta puserttua kipuoksennusten lomassa viimeisen lapseni. Minä tuona neljävuotispäivänä muualla kuin tiivi taavin luona.

 

Mitenköhän se osaa jo polkea pyörällä? Entä onkohan se Frozen uimapuku jo liian pieni.

 

Eniten pelkään, että lapset vieraantuu.

 

Aamu alkoi silmät vedessä. Onnea on ihanat ystävät. Tuosta tietämättöminä sinä päivänä sain heiltä ihania viestejä. ”Onneksi olet olemassa”

 

Kerroin heille päivästä ja tämä Ihana ystävä kirjoitti:

 

”…kun lopetin itseni syyllistämisen niistä kivoista hetkistä ilman lapsia, ajattelin lapsiakin paljon avoimimmin sydämin ja teki mieli soittaa et nyt on ikävä ja onhan teilläkin kivaa 😊 Ja ainahan heillä kaikki oli hyvin. Heitä se syyllisyyden kivi pois, se on liian raskas kantaa ja syö vaan sisältä.”

 

Minä toivon, että teillä on myös näitä ystäviä.

 

Etävanhemmuus on sellainen asia, jota ei pysty yhdellä sanalla kuvaamaan. Kun lähdin tälle uudelle yksilöohjaajan uralle, päätin muka mielessäni, että en anna itsestäni mitään. Ohjaan täydellä intohimolla, mutta en kerro itsestäni mitään.

 

Oli pitänyt riittää liian kauan, ja lopulta nöyrtyä kertomaan rehellisesti läheisille missä mennään. Tapasin jatkuvasti uusia ihmisiä. Olin niin väsynyt, että nukuin enemmän kuin ehkä tarpeeksi. Ja samalla oli olo, etten kerkeä tai minusta ei riitä kaikille. Ja ero lapsista kalvoi sisällä.

 

Kunnes eräänä perjantaina huomasin itkeväni erään asiakkaani kanssa elämää ja valintoja, kuolemaa ja ulkopuolisuutta. Hänellä oli kuollut mies juuri kun yhteinen eläkeaika oli alkanut; minä muuttanut juuri toiseen kaupunkiin. 

 

Mitään pahaa ei tapahtunu, vaikka vähän hävetti jälkikäteen. Tuon jälkeen olin taas se Sonja, jonka aiemmat asiakkaat tunsivat. Tehdään töitä tosissaan, mutta ei vakavissaan.

 

 

Riittämättömyyden tunne ja jatkuva yrittäminen ajaa siihen, että se elämä oikeasti menee ohi. Päivät on harmaita ja kaikkialla vastaan tulee vain ongelmia. Minä sain töitä, uuden uran ja niin paljon hyvää, kun päätin uskaltaa tunnustaa, ettei minulle riittänyt se mitä minulla oli tai mitä olin.

 

Jos sulla on unelma, vaikka pudottaa sitä painoa, niin tee se. Ota oma elämä haltuun ja tee niitä asioita, jotka alleviivaa sulle, että riität. Itsetunto nousee kun tekee asioita itselle, ei sen takia että riittäisi muille. Kun teet niitä itselle, alkaa se muukin elämä pikku hiljaa näyttäytymään kivemmalta.

 

Ei tarvitse luovuttaa, vaikka olo on ettei riitä. ”Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä” on sanonta, joka minusta pitäisi deletoida täysin…. Uskothan, että pystyt parempaan ja sulle positiivisempaan. Tähän loppuun haluan linkata blogin, joka minusta kannattaa myös lukea 

https://ilonkautta.fi/2017/11/30/oltaisko-ihan-vain-tavallisia/

 

Älä lopeta yrittämistä, opettele vain hiljentämään tarvittaessa. Iloa päivään, ota yhteyttä joko sähköpostilla tai mesen kautta. Täällä ollaan, sinuakin varten 🙂

 

Osallistu keskusteluun

Vastaa