← Takaisin blogiin

Kirjoittamisen vaikeus

Hyvää tätä päivää sinulle – tässä taas Sonja; sairaanhoitaja, hyvinvointiohjaaja, bloggari, vloggari, freelancer, yrittäjä, visioija, elämisen taituri, ja ennen kaikkea äiti. Eronnut sellainen, eli toistaiseksi vuoroviikko äiti. Kun minulla on lapset, valvon yöllä usein kauan ja nukun päivällä Pikku kakkosen aikaan.

Mitenkähän monta kertaa minulle on sanottu, että kirjoita. Kirjoita. Kirjoita. Onhan sitä tehtykin tietysti, mutta ei julkaistu. Kirjoitan ajatuksia – kirjoitan ja viilaan sanoja, tunnelmaa ja sitä viestiä, mitä haluan lähettää. Tätä viilaamista on nyt sitten vain jatkunut ja jatkunut. Miten voi olla sitten vaikeaa antaa itsestään ulos se, mitä haluaisi antaa!? Kun puhun, ei se ihan nopeasti taukoa. Kirjoitan myös hyvin pitkään yhteen menoon, kunnes alkaa se loputon jahkaaminen näiden kirjoitusten kanssa. Siirrä kappale, väärä aika, väärä tunnelma, tylsä aihe…. plaa plaa plaa. Ihan yksin siis näitä vääntelen ja kääntelen, itse itseäni neuvon vaihtamaan kappaleita ja vaihtamaan aihetta.

Haloo – olen jo kuitenkin ihan aikuinen nainen, neljäkymmentä ja “häpeilen” kuin pikkulapsi. Eteen tulee niitä näkymättömiä esteitä, mikä on estänyt laittaa jakoon näitä tekstejä. Jatkuvasti tulee mietittyä draaman kaarta; milloin olisi se oikea hetki tälle kirjoitukselle? Entäs tälle ja tuolle –  ei, tuota ei voi julkaista, koska tuo tapahtuma on vasta tulossa. Siis tämä jatkumohan on loputon. Loputon on myös niiden ajatusten virta, joita minulla mielessä käynyt ja sitä virtaa olen pidätellyt. Tässä olen minä ja juuri oikea ihminen niille, jotka minua “tarvitsee”. Osalle olen yksinkertaisesti väärä ihminen, ja se on mulle ihan fine ja bueno juttu.

Olen nykyään melkein aina poissa kotipaikkakunnaltani Joensuusta silloin, kun minulla ei ole lapsia.  Välillä on tullut hyvin vahvana tunne, että juuri nyt, tältä istumalta, pakkaan tavarani useammaksi kuukaudeksi ja vetäydyn kirjoittamaan jopa kirjan. Luulen, että joskus tuokin tapahtuu – eksälle tiedoksi, en ole lähdössä ensi viikolla 😉  Haaveilen, että asun ehkä Espanjassa, pienessä kivassa kaksiossa ja siinä yhtiössä on uima-allas. Herään aamulla, syön raikkaita hedelmiä ja vihermehua, teen pienet treenit kun ei ole vielä liian kuuma. Suihkun jälkeen läppäri syliin ja samalla kuulen korvissani kalvokäsittelijän soo soot väärästä työasennosta. -”Sulle tulee somekyttyrä selkään, jos jatkat noin!” Lapset viettävät aikaa minun luona aina pidemmän pätkän, pidän kotikoulua (voi jippii…..) ja kun eivät ole, käytetään videoyhteyksiä. Usein kuulen, kun kerron haaveistani ihmisille, että miten luulet tuo tapahtuvan käytännössä? En loppuviimein tiedä itsekään, mutta tarvitseeko.

Tämä kirjoittaminen ja videointi YouTubeen ja näillä keinoin oman energian jakaminen on minulle luovaa työtä, ja ymmärtääkseni sitä ei tarvitsisi antaa minkään rajoittaa. Ja nyt seuraa tämän ylläkuvatun viilaamisen esimerkkitapaus: Tässä kohtaa mietin; miten niin luovaa TYÖTÄ. Voinko kirjoittaa, että tämä on minulle luovaa TYÖTÄ? Eikös TYÖSTÄ  pidä saada rahaa? Onko TYÖ sanana liian raskas? Mitä tunteita sana TYÖ teissä herättää? Yritänkö antaa itsestäni kuvan, että teen TYÖKSENI vain kirjoittamista ja videoita? No tätähän teen, on osa minua, osa minun hyvinvointiohjaajan työtä – tarinoita asiakkaille ja ihan just sille, joka näitä lukee ja katsoo……kukahan muuten kertoisi, miten näitä kannattaisi julkaista, jotta sitten tämä voisi olla ihan oikeaa työtä… vai voisiko tämä edes olla työtä? Kaikki aiheet on jo kirjoitettu – nytkin tuli sähköpostiin kertomus elämäntehtävä lehtileikkeestä. Kirosanatulva! Miksi ihmeessä en julkaissut omaani jo kaksi viikkoa sitten, kun sen kerran olen kirjoittanut! Nyt sitten luullaan että plagioin ideaa… jne jne ne jne. Painan päässä pause nappia ja syönpä vaikka näkkileipää maksamakkaralla –

Entä voitko uskoa tätä:  Kun näytän jonkun kirjoituksen tai videon ensimmäistä kertaa jollekulle, tulee olo, että täytyy vetää pää piiloon. En tiedä tuleeko muille, minulla kyllä. Ravistelen itseäni, kädet vispaa ja maneerit käynnistyy entistä enemmän kun näytän; tämä irtosi ja sitten voisin juosta 10km lenkin ennätysaikaan vain sillä “paljastamisen”  tunteella.

Jumaleisson, mutta tällä mennään, kun kerta sanotaan, että elämä alkaa siitä kun epämukavuuskynnys on ylitetty. Oikeasti;  eihän sillä ole väliä, kuka tykkää mistäkin tekstistä tai jostakin sanasta. Tässä on vain minä, joka tähän soppaan on hypännyt eikä minua oikeasti pysty rajoittamaan kukaan muu kuin minä. Tiedän, että onnistun, kun vain jatkan. Kun mulla on tämä tunne, että teen sitä mistä nautin – vaikka yöllä, kerta se aika siihen löytyi tänäkin päivänä vasta kun lapset nukkuvat.

Jos saan edes yhden heittäytymään mukaan elämään, rikkomaan kaavoja – nappiin on mennyt. Meillä on tässä elämästä minusta outoja ajatusmalleja ja koukeroisia sääntöjä, joilla ei ole mitään merkitystä. Ei ole olemassa oikeasti sääntöjä – no, hyvä on noudattaa tietysti Suomen lakia niin pääsee helpommalla ja kannattaa maksaa laskut. Haluan kirjoittaa niin, että teksti syntyy elämästä, ei väkisin vaan minun ajatusten virrasta. Näyttää elämää tämän naisen silmissä. Onko se sitten oikea tai väärä, ei sillä oikeasti ole minulle mitään väliä. Teen kaiken puhtaasti omasta näkökulmastani, eikä minulla ole tarvetta käydä arvostelemaan muita.  Vaikka en käy väittelemään ja käytä siihen aikaa, en kuitenkaan kuvittele istuvani perhoset päässä ja esittäisi arkea, jossa ei hermo palaisi. Kyllä palaa, kertakaikkisesti välillä palaa. Ja silloin kun palaa, tuntuu että järki sumenee… eikä hävetä edes myöntää sitä. Viimeisin totaali lost control tapahtui Linnanmäellä – ei lapsille.

Monia aiheita on mielessä ja koska ne siellä kaihertaa, on ne tuotava jossain vaiheessa teidänkin nähtäväksi. Ylipainosta jo kirjoitin kolme artikkelia (tähän kohtaan linkki siitä blogista) ja miten se rassasi omaksi itseksi tulemista.. Mitä ne aiheet sitten on – hermoraunio äiti, sairaanhoitajan työ, valittamisen valtava voima, roolit,  treffailu, väärät valinnat, karmeat illat… jne. Kun tekee paljon, tapahtuu paljon- ja kun yrittää paljon, niin kyllä niistä yrityksistä joku onnistuu. Oliko se Vesa Keskinen kun noin on sanonut.

Yksi kirjoittamisen kohde tulee olemaan myös musiikki ja intuitio –  siinäpä sitä onkin rajojen rikkomista. En siis todellakaan kirjoita musiikkiarvosteluita, vaan tarinoita, miten musiikki on ohjannut muuallakin minua kuin jumppatunneilla tai tanssilattioilla. Meillä soi koko ajan kotona musiikki, televisiota katson äärimmäisen harvoin. (Nyt yleisurheilun MM-kisojen aikaan kun näin Usai Boltin ruudussa, sanoin ääneen että ehkä kannattaisi kuitenkin joskus vilkaista tv:täkin. Sen vuoksi, koska en ollut miestä tunnistaa, oli mennyt niin monta vuotta edellisestä kerrasta) Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen juossut radioon laittamaan ääntä tai kolunnut soittolistoja läpi. On vain löydettävä se kappale, se joku kappale joka ei vaan päästä irti. Spuukia ja outoa, aihe, jota ei välttämättä kovin moni halua….. tunnustaa.

Luulen, että sanoja on nyt tarpeeksi, jotta hakukoneet tämän löytävät. Julkaisen näitä vielä vasta omalla nettisivullani, www.sonjarasanen.fi ja alan juuri nyt etsimään paikkaa, jossa nämä voisivat saada enemmän näkyvyyttä blogiharrastajien keskuudessa. Ihanaa kun luit tänne asti – löydä myös YouTube kanavani Sonja Räsänen. Keskustelua voidaan käydä sitten facebookissa, ryhmässä Ilon Kautta. Ajattelin, että kaikki valmennukseni alkavat kulkemaan tästä eteenpäin tuolla nimellä Ilon Kautta.

Kunnes taas aamulla herään ja mietin; onko se Ilon kautta sittenkään oikea ratkaisu….. Jahkaamisiin siis 😀

 

Osallistu keskusteluun

Vastaa