← Takaisin blogiin

Osa 2 – Motivaatio

Motivaatio

Nyt kerron jatkoa omalle tarinalleni, ensimmäisessä osassa puhuin omasta ahdistavasta ylipainosta. Tunnustettava on, että vielä nytkin näen itseni ajoittain peilistä lihavana, ylipainoisena ja tuijottelen reisiäni. Niinhän sitä sanotaan, että kaikki kommentit ja eletty elämä on jättänyt jälkensä, enkä puhu nyt raskausarvista. Tietysti tarkkailen itseäni vielä tänäkin päivänä, katselen itseäni peilistä ja miten ne farkut istuvat. Ja miten se voi olla mahdollista; maanantaina farkut ovat huippuostos ja keskiviikkona, samat farkut, leventävät reisiä…   Kuvat itsestäni ja video-ohjaukset auttavat näkemään itseni kuitenkin päivittäin ns. toisten silmin, eikä yksinkertaisesti mitään vikaa ole. Ensimmäinen neuvo siis sinulle, joka nyt aloittelet painonpudotusta. Kuvaa itseäsi rehellisesti arkistoon; videoita ja kuvia. Pää ei ennätä mukaan muutokseen, ja kovapäisimmillä kuten minulla, ei vielä kuusi vuottakaan tunnu riittävän. 😉

 

Mistä sain sitten motivaatiota? En todellakaan tiedä. Yhtenä aamuna heräsin ja päätin kokeilla silloista mielenkiintoni kohdetta, valmiita smoothiejuomia. Oli todella hankalaa muuttaa elintapoja ensimmäiset kaksi viikkoa, koska todellakin olen irtokarkkinarkki. Söin irtokarkkeja viikottain uskoakseni noin 2 kg, eikä tämä ole lainkaan liioittelua. Muistan sen pahanolon ja huimailun, kun jätin karkit syömättä. Nopeat sokerit siis alkoivat hävitä, ja sain suorastaan vieroitusoireita. Olisiko motivaationa ollut lopullinen kyllästyminen omaan ulkonäköön tai silloiseen elämäntilanteeseen; halusin muutoksen. Oma äiti yritti vihjailla, että älä syö karkkia, kun hampaat menee – mutta hampaitani en surrut!  En yksinkertaisesti halunnut olla sellainen äiti, joka käy collegehousuissa kauppaostoksilla. Halusin pitää normaaleja vaatteita ja olla ns. normaalin kokoinen.

 

(No, mikä on sitten normaali? Sanotaanko näin, että kun painoindeksi on reippaasti sairaalloisessa ylipainossa, silloin on varaa minusta sanoa, että en ollut normaali. En jaksa saivarrella tätä asiaa ja jälleen kerron VAIN OMISTA TUNTEISTANI. )

 

Olen päättäväinen enkä halunnut antaa periksi. Ennen ohjasin tuon päättäväisyyden muiden ihmisten arvosteluun, kotikaupunkini sättimiseen ja turhanpäiväiseen negatiivisuuteen. Valitusta ja tyytymättömyyttä, aivan kaikkeen. Suureen ääneen puhuin myös tietysti tästä, että nyt pudotan painon viimeisen kerran pois. Onnistuin luomaan itselleni valtavat kymmenen pisteen paineet, mutta todellisuudessa en tiedä, kiinnittikö kukaan tuohon asiaan edes mitään huomiota. Itse kyllä.

 

Olimme juuri muuttaneet Järvenpäästä Joensuuhun, ja tuntui ettei  täällä ollut mitään eloa missään. Asuimme maalla ja vietin päivät lasten kanssa kotona; seinät kaatuivat päälle ja lopulta ostin itselleni spinningpyörän. Toimii; kannatan. Urheilu lisää endorfiineja eli mielihyvähormoneja ja liikkuessa sain aikaa itselle. Silloisen kotikylän tien käveleminen eteenpäin ja takaisin oli suorastaan puuduttavaa ja lisäsi vain hiljaisuudessaan ahdistusta, polkiessa sain paremmin itsestäni irti mielikuvia. Ja kunto nousi hurjaa vauhtia.

 

Tippuihan se paino ja sitä ihasteltiin. Tietysti se tuntui hyvältä, saada kommentteja. Ja tietysti oli myös niitä, jotka sanoivat että näytän anorektikolta. Tuossapa alla kuvaa niiltä ajoilta, enkä pysty noita lausahduksia allekirjoittamaan…. mutta mistä ne tulee. Nuo kommentit, tässäkin asiassa, kun pudottaa huomattavan paljon pois ylipainoa (noin 25kg, koko muuttui housuista 46 ->nyt  36) Motivaatio onneksi pysyi itsellä yllä, sillä KERRANKIN aloin viihtymään oman itseni kanssa

sonjarasanen.fi blogi | motivaatio

 

Helposti tässä vaiheessa kuitenkin moni ns. repsahtaa. Paino on saatu pudotettua ja sitten aletaan lipsumaan ja palkitsemaan itseä. Viikonloppujen herkut lisääntyvät ja helpommin otetaan ystävien kanssa pullakahvit viikolla. Kun kerrankin tavataan. Nopeasti paino kuitenkin nousee, itseasiassa silmänräpäyksessä. Aletaan kulkemaan verkkareissa, pidetään olo mukavana, vaikka samalla omatunto kolkuttaa ja harmittaa. Tiedän tämän, koska itse olen ollut jojo isolla jiiiillä.

 

Rakensin itseni ympärille suojamuurit, niin henkiset kuin fyysiset. En osannut olla oikein missään oma itseni ja ihmisten puheet minusta kuulostivat oudoilta. Omat ajatukset itsestä olivat täysin ristiriidassa siihen, millaisena kuulin ihmisten minut näkevän. Ymmärsin, että muut ihmiset omilla puheillaan voivat viedä pois minun oman motivaation ja minun tahdon. Joko kommentoimalla negatiivisesti painonpudotuksen määrää tai niin, ettei sanonut mitään. Ei kehuja, ei mitään.  Entäs, kun olin aikani ollut normaalipainoinen, enkä enää saanut positiivistakaan palautetta. Mitä???!!! Eikö kukaan enää huomaakaan, että olen laihtunut!! Oivalluksia alkoi syntymään, kuinka paljon minuun vaikuttikaan muiden ihmisten reaktiot ja tavat huomata tai olla huomaamatta minun muutos.

 

Toiset ihmiset voivat todellakin varastaa unelmasi ja motivaatiosi. Kuulen näitä tarinoita niin usein.

  • Aviopuoliso (ei tosin minulla): naureskelee ja haukkuu ruokavalintoja. Ei uskalleta ostaa omia ruokia ja puoliso ei usko lainkaan tähänkään yritykseen. Tai tuo sinulle hyväntahtoisuudessaan karkkeja, vaikka juuri pyysit toisin
  • Työkaverit: (kaverit??? ) Naljailua ja pullan tyrkyttämistä, ruokien tuijottelua ja silmien pyörittelyä
  • Sukulaiset: Nenää pitkin katsomista ja heillähän on “lupa sanoa suoraan”
  • Tuttavat: “Ymmärtämällä” ylipainoasi, ja et olisi enää sinä, jos pudotat painon pois.

 

Samat asiat toistuvat niin tässä yrittäjyyden ympärillä kuin painonpudotuksessa – mutta älä anna valtaa muille. Vietä tarvittaessa enemmän aikaa yksin, kyllä ihmiset hiljenee hetken päästä. Usko pois.

 

Mieti mitä haluat? Pienemmät farkut, paremman kunnon, pois kipeän selän, pystyä taas juoksemaan…. Miksi haluat tehdä elämäntapamuutoksen? Minulla syy ei ollut suoraan terveydellinen, vaikka iso terveysteko olikin. Minulle se oli puhtaasti yleisesti ottaen huonoin syy, eli ulkonäkö – halusin pienemmät farkut sieltä vaatekauppojen “normaalikokoisten puolelta” enkä ostaa enää XL kokoisia takkeja. Tunikat olivat tylsiä, tosin helppoja valintoja peittää inhottavat vatsamakkarat. Rinnat olivat minulle liian suuret, tosin nyt niitä ei ole juuri lainkaan 😀 Selluliitit reisissä näin rumina, en sellaisena alueena, jota meille kaikille vain tulee ja kuuluu ikään ja naiseuteen??

 

Nyt olen ollut kuusi vuotta “kunnossa”, “tikissä”, “iskussa”. Valtava määrä irtipäästämistä takana, takkuinen on ollut matka. Paino ei sinänsä ole vaihdellut, tosin sain neljännen lapsen tässä samassa ajassa. Nopeasti kuitenkin sain painon taas kuosiin ja oman itseni takaisin. Paino nousee minulla todella helposti, johtunee luultavasti siitä että rasvasoluthan ei katoa minnekkään –  ja kun ne on kerran itselleen hankkinut, siellä ovat ja pysyvät ja täyttyvätkin nopeammin. Näin ainakin minun logiikalla.

 

Usein kuulen, miten ihmeessä pysyn kunnossa. Varmasti se kammo omasta itseinhosta on niin hyvin muistissa, etten halua enää olla isompi nainen. Joillekin ylipaino sopii, osa ihmisistä on todella kauniita, mutta itseäni en tähän porukkaan laske; tietenkään 😉 Toinen hyvä motivaattori on,  että kuntoni on hyvä. Tätä hyvää kuntoa suorastaan rakastan! Jaksan urheilla, kroppa toimii suht hyvin, ja pystyn jakamaan tätä ilosanomaa myös työssäni ohjaajana. Tykkään tutustua uusiin lajeihin ja käydä niitä läpi asiakkaiden kanssa.

 

Olen myös suhteellisen tarkka ruokailuissa. En mikään “ruokanatsi”, mutta automaattisesti mietin päivän aikana saadut proteiinit, kuidut jne; toteutan ruokailua omassa arjessani suorituksena, ja joskus saan nauttia muiden tekemästä mahtavasta ruuasta. Itse olen “laiska” itselleni yksin mitään erityistä tekemään, mietin vain nopeasti päässäni syödyt kasvikset, hiilihydraatit,proteiinit, rasvat. Summa summarum. Näistä ajatuksista on tullut automaatio, eikä ne ahdista minua. Ei minulle tee tiukkaakaan syödä välillä ohi näiden automaatioiden, mutta olossaan sen huomaa heti. Liika hiilihydraatti kertyy minulla sormiin ja kasvoihin; naama turpoaa ja näytän väsyneeltä. Samoin reagoin myös alkoholiin; turpoan ja energiat tippuvat useammaksi päiväksi.

 

Hyvä motivaattori on myös muistella, miten ahdasmielinen olin ylipainoisena. En pystynyt tutustumaan asioihin avoimesti, vaan olin tietysti aina vain itse oikeassa. Silloisia facebook postauksia katsellessa, en tunnista edes itseäni. Olinko se todellakin minä joka tuon kirjoitti, vai ehkä joku muu? Luulen, että joku muu. Kuusi vuotta on toisaalta hyvin lyhytkin aika, miettiessä sitä miten paljon ihminen voi muuttua sinä aikana. Sekä ulkonäöltä, mutta myös käytökseltä. Entinen aineiden käyttäjä voi tänä päivänä olla lämmin kotiäiti ja entinen nalkuttaja (minä), iloinen, avoimempi ja liikunnallinen! Blogini jatkuu seuraavassa osiossa, jossa kerron teille kuinka tein tulokseni ja miten elän arkeani siinä pysyäkseni.

 

Jos tarvitset apua oman uuden minäsi alkuun saattamisessa, niin kurkkaa palveluitani..

Osallistu keskusteluun

Vastaa