← Takaisin blogiin

Osa 1 – Ahdistava ylipaino

Ahdistava ylipaino

Tämä kirjoitus kertoo vain minusta, ja minun ajatuksista. Ei ole olemassa oikeaa ja väärää; saat olla sellainen kuin olet. Sinun ei tarvitse lähettää minulle vihapostia, kerron vain oman totuuden. Sinun ei tarvitse kirjoittaa minulle puolustusta tähän blogiin, ja jos tunnet pakottavaa tarvetta siihen kuitenkin; mieti miksi. Selitätkö vain itsellesi? Toisten puolesta loukkaantuminen on myös kovin outoa, kylläkin yleistä. Mutta tiesitkö; kyllä ne toiset osaa itsekin elää omaa elämää.

 

Olen todella puhelias ja iloinen, eikä varmasti moni tuttavanikaan edes tiedä kuinka paljon MINUA ylipaino ahdisti. Tuntui etten elä omaa elämääni ja farkkujen koko oli 46. Minulla!?!! Pyykkejä ripustaessa en pystynyt katsomaan omia vaatteita ja yhdet housut peittivät melkein koko kuivaustelineen yhden “langan” . Vaatteet olivat suurempia kuin oman silloisen aviomieheni, eikä se ollut kivaa huomata. Hoikat ystävät ja baari-ilta heidän seurassa; pahinta mitä ystävyys pystyi tarjoamaan! Olin niin oman ylipainoni vanki, etten pystynyt elämään täysillä omaa elämääni. Selittelin ystävilleni ihan muilla syillä, etten lähtenyt mukaan. Suuri osa totuutta oli kuitenkin oma peilikuva ja se rumuuden tunne, jota koin näiden naisten seurassa. Minä olin vain liian iso naama ja lantio 120cm—->

 

Inhosin omaa peilikuvaani enkä halunnut olla valokuvissa, olin ärtynyt ja pahantuulinen; tuon kuoren alle oli helppo piilottaa oma tyytymättömyys itseensä. Söin irtokarkkeja käsittämättömät määrät, ostin tunikoita ja olin jo luovuttanu; eihän kolmen lapsen äidin tarvitse enää pitää huolta itsestään. Entäs ne jumppayritykset niissä mahamakkaroissa – et pysty pääsemään ylös, koska maha on edessä. Kamalaa nähdä omat reidet todellisuudessa jumppasalin peilistä; olenko oikeasti noin lihava!!!!!

 

Olin myös töykeä ja ärsyynnyin monista asioista ja tuohon aikaan minulla oli “lupa” sanoa ihmisille rumasti. Tätä “taakkaa” saa vieläkin kantaa mukanaan; vanhat tuttavat odottavat yhä minulta tietynlaista tapaa reagoida ja olla nokkava. Törmään tuohon asiaan yhä viikottain vanhalla kotiseudullani;  “älä vain sano Sonjalle mitään” Enkä minä heitä siitä syytä, ymmärrän hyvin tuon asenteen ja kuuntelen vierestä.

Uudet tuttavat ihmettelevät kommentteja, mutta minä en. Helposti minut myös työnnetään tiettyyn lokeroon, että haluaisin tuottaa ongelmia enkä kannusta oikeasti esimerkiksi saman alan yrittäjiä. Painonpudotuksen, uuden työn, uusien ystävien ja uuden itsetunnon myötä ainakin minä muutuin ihmisenä täysin.

Näen nuo samat ylipainon ja ylipäänsä elämän ahdistuksen tunteet niin monissa ihmisissä. Istuessa sohvalla vedetään tyynyä syliin, ettei ylimääräiset makkarat näkyisi ja reidet saa piilossa levätä leveänä. Mediassa oleviin terveysvinkkeihin suhtaudutaan ärtyneesti, koppavasti ja kiukutellaan; tehdään postauksia kuinka ihminen on onnellinen näissäkin kilomäärissä. Suorastaan suututaan terveysjuttuihin!  Onhan se varmasti totta monelle, mutta uskallan sanoa, ettei suurikaan osa haluaisi oikeasti olla niin iso. Valokuvissa mennään sohvan taakse, toisten taakse, vedetään naamaa piiloon jne. Yleensä ei suostuta kuviin ollenkaan.

Se ympäristö, missä elät, vaikuttaa suuresti siihen miten pääset alkuun. Jos haluat laihduttaa, etkä siihen pysty, hakeudut helposti samanhenkisten seuraan. Tämä energia tuo sinulle lohdutusta ja voitte yhdessä nauttia herkuista toistenne kotona; jos alat puhumaan painonpudotuksesta, saattavat ystävät ajattelemattomuuttaan sanoa, ettei sinun tarvitse. Olet äiti, väsynyt jne, ja ollaanhan me muutkin samanlaisia.

Tämä ei auta sinua pääsemään eteenpäin. Kun alat tietoisesti menemään kohti omaa remonttiasi, mieti mitä haluat. Kenen unelma, kenen haave ja miksi haluat. Muut kommenteillaan ei saa viedä sinun unelmaa ja toivetta pienemmistä farkuista. Välejä ei tarvitse katkaista, mutta valmistaudu siihen, ettei kaikki muutostasi ymmärrä, ehkä ikinä.

Mietitään vaikka esimerkiksi miehiä; ne miehet, jotka suhtautuu elintapojen muutokseen putkiaivoisesti, naureskelevat kavereiden kanssa makkaran syönnistä ja oluen juonnista. Olo on mukava ja saa itselleen hyväksyntää. Röhönaurua ja mahantaputtelua. Kyllä heilläkin olo  muuttuu epämukavaksi toisenlaisissa porukoissa, esimerkiksi punttimiesten seurassa. Ei ole oikeastaan mitään sanottavaa, ja toisen upeat maskuliiniset hauikset ärsyttää. Ruvetaan ylimielisiksi ja etsitään pois pääsyä tästä seurasta. Tunnistatko itsestäsi saman?

 

Entäs kun työtoveri tai ystävä alkaa pudottamaan painoa, niin tapahtuu suurella todennäköisyydellä se, että muut alkavat kommentoimaan tekojasi. Ja ei niin kannustavaan sävyyn. Pullan tarjoajia todellakin alkaa riittämään, eväitäsi tuijotellaan, etsitään “hyväntahtoisesti” valmiiksi artikkeleja miten hengenvaarallisesti aloit elämään, kutsuja viini-iltaan satelee (vaikka yleensä ei kukaan pyydä minnekään) ja vähätellään “ota nyt sinäkin, voit nyt yhden keksin syödä” jne. Eivät he tätä välttämättä edes itse huomaa, mutta tiedosta sinä.

 

Muutoksesi herättää kummastusta, ja luultavasti heidän oma saamattomuus asiassa tulee ulos puheena, miksi sinunkaan ei tarvitse. Tuntemattoman pelko ja menettämisen pelko; mihin katoaa se tuttu lähihoitaja Leena, joka ennen toi viinereitä kahvipöytään ja valitti, miten ahtaita wc:t nykyään vanhusten hoitokodeissa on. Nyt se on hiljaisempi (totta kai, koska ei halua kuulla ikäviä kommentteja), syö ehkä eri aikaan (koska eväitä tuijotellaan) ja käy lenkillä. Vetäytyy tietyistä porukoista, koska haluaa muuttua. Leena voi tulla aika yksinäiseksi alkuun mutta löytää kyllä uusia ystäviä, uusista harrastuksista ja työporukan sisältä.

 

Ihmiset muuttuu ja meidän tulisi ymmärtää antaa tilaa; ja kuunnella, mitä sanotaan ja mieti miksi sanot. Ota itsellesi aikaa yksin ja keskustele itsesi kanssa rehellisesti. Tee se niin, että tietoisesti erotat ympäristön paineet, odotukset, tavat. Mistä ne esteet syntyy, ettet voi muuttua? Jos puoliso ei kannusta, ei se ole sinun elämän este. Ei tarvitse erotakaan, ja voit silti tehdä omat päätökset… Kirjoitan jatkoa tähän osaan myös motivaatiosta ja esteiden rakentamisesta – syy et ole oikeasti edes sinä. Kiitos kun jaksoit lukea tänne asti ja kerro toki jos haluat vaihdella ajatuksia kanssani – saat minut parhaiten kiinni puhelimella tai sähköpostilla: hello(at)sonjarasanen.fi

Ihanaa kesänjatkoa,

Sonja

Osallistu keskusteluun

Vastaa